NLP kollega Tuuli Paltemaa kokee, että ’elämä kantaa’ ja toinen kollega Elina Saarinen mallittaa häntä: ”Tuuli, millaista on kun elämä kantaa …”. Tuulin vastaukset ovat hieman mystisiä: ”Oma viisaampi osa tai joku suuurempi osa on läsnä, joka katsoo hyväksyvästi … ’Elämä kantaa’ on luvan antamista itselle, muille ja tilanteelle. Kaikki saa olla … Ei tarvitse määritellä mitään, ei mitään valaistumista, tai pyhää. Se ei ole aarrekartan tekemistä, aarrekartan tekeminen on kiinnipitämistä, tämä on jotain muuta.”
Kun Tuulilta kysytään, miten sitä voi kasvattaa, tulee entistä yllättävämpiä vastauksia: ”Muita auttamalla (vaikka ensin kokisi kilpailijaksi) … Hyväntekeväisyyteen annetaan juuri silloin kun tuntuu, ettei voi laittaa … tällaisia tietoisia valintoja … silloin tulee pelon / epävarmuuden sijaan tunne, että elämä kantaa … se on pakosta luopumista … iloitsee muiden pärjäämisestä, tekee juuri oman pelon vastakohtaa …”. Elina ymmärtää, että Tuuli tarkoittaa näin: jos olet kateellinen jollekin, kehu häntä muille, ohjaa hänelle asiakkaita. Jos pelkäät, että rahat loppuvat, anna viimeiset hyväntekeväisyyteen. Minä ymmärän, että tällaiset paradoksaaliset teot auttavat irti kiinnipitämisestä, takertumisesta, vapauttavat näkemään kaiken muun, palauttavat takaisin eläväksi elämään.
Ranskalainen 92 -vuotias dissidentti filosofi ja psykoterapeutti Francois Roustang sanoo, että elämä on tilanteeseen reagoimista. ’Elävä’ on sellainen, joka reagoi ympäristöönsä, esimerkiksi sen jatkuvaan muutokseen. Pelko, kateus, aarrekartat ja muu vastaava jähmettävät, reagoinnista menee vapaus: ”Vapaus on sitä, että pystyy reagoimaan ympäristöönsä/tilanteeseensa.”
NLP ei-tekemisenä
Kun olen mallittanut hyviä NLP koutseja ja psykoterapeutteja, he kertovat, että he eivät tee mitään. Kun he eivät tee mitään, asiakas alkaa itse kysyä, vastata ja ratkoa asioitaan. ”Joskus siihen lipsahdetaan puolivahingossa heti, joskus muuta säheltämistä on ensin pitkäänkin”, kertoo Totte Vadén. Kun se tapahtuu ”minä vain pidättäydyn sanomasta sen mitä hän sitten sanoo”. No, jos se ei tapahdu heti, mitä teet silloin?”, kiiruhdin kysymään. ”Odotan että hän alkaa”, kuului vastaus. Elina sanooi, että Tuuli vastasi hänen kysymyksiinä, ennen kuin hän ehti kysyä niitä. Miten voi olla hyvä NLP koutsi tai psykoterapeutti niin, ettei tee mitään?! Kun olin vähän enemmän jyvällä tästä asiasta, kokeilin itse, ja yllätyin.
Ymmärsin, että se mitä nämä koutsit ja terapeutit tekevät, on asiakkaan kokonaisvaltainen hyväksyntä. Hyväksyminen on hieno muoto ei-tekemistä. Se on tilan antamista ja sikäli asiakkaan vapauttamista reagoimaan, toimimaan, vrt. mitä Roustang sanoi yllä elämästä. Siksi asiakas alkaa itse ratkoa asioitaan.
Terapeutti ei paranna, auta, tai tee muutakaan, luo vain työskentelytilan asiakkaalle hyväksymällä kaiken, sallimalla, antamalla luvan, niin kuin Tuuli yllä sanoi. Kaikki kiinnipitäminen (”minun pitää saada!”), kaikki hallinta (”miten saan selkäkivun pois?”), jähmettää kehon ja ajatuksen vapautta, sitä ’elävää’, sitä joka voi reagoida tilanteeseensa, siis muuttua. Parantaminenkin voi olla vastaan asettumista, hallintaa, joka herättää vastarintaa ja jähmettää.
Jos asiakas ei annetusta työskentelutilasta huolimatta ala kysyä ja vastata, terapeutti ei siltikään ala muuttaa asiakasta. Tässäkin hän menee toista kautta, hän hyväksyy tämänkin. Ja siksi asiakas saa jumistaan huolimatta tilaa, jossa hän voi alkaa työskennellä. Tämä on absoluuttista hyväksymistä. Kaiken sallimista, niin kuin Tuuli kertoi Elinalle yllä.
Tämä kaiken salliminen palauttaa elävyyden asiakkaan toimintaan, hän alkaa Roustangin ideaa seuraten taas ’elää’, reagoimaan tilanteeseensa, kokeilemaan, tavallinen elämä ja muuttuminen palaa ongelmienkin osalta. Tämän hän tarvitsee, ei mitään neuvoa, ei parantamista, ei ratkaisua, ei edes omaa, vain vähän lisää vapautta reagoida tilanteeseensa ja ympäristöönsä, sen verran, että asiat alkavat muuttua. Tämä riittää. Tämä on Aristoteleen määritelmä elämästä ja elävästä: elävä on se joka reagoi ympäristöönsä/tilanteeseensa.
Ei-tekeminen
Tekemisessä on jokin pyrkimys, jota kohti mennään yllätykset ja vastoinkäymiset voittaen. Ei-tekemisessä luovutaan pyrkimisestä ja sallitaan tapahtuminen. Ei-tekeminen on sitä, ettei pyrkimällä johonkin lukitse asioita, esimerkiksi asiakas voi yrittää parantua tai terapeutti voi yrittää parantaa. Ei-tekeminen on sitä, että hyväksymällä ja sallimalla palauttaa ’tapahtumisen’, sen mikä tapahtuu itsellään, itsen ja asioiden ’elävyyden’. Ei-tekeminen on eläväksi palaamista,
Päältäpäin ei näe mikä on tekemistä ja mikä ei-tekemistä. Ei-tekeminen ja tekemättä jättäminen voivat olla eri asioita. Voin olla tekemättä mitään ja hyväksyä vastapäätä istuvan toisen. Tai voin olla tekemättä mitään ja tuomita jollakin tavoin vastapäätä istuva toinen, esim. ajatella, että ”ei se osaa/pysty”. Yksinkertaistetusti löytyy neljä vaihtoehtoa:
Tekemällä tekeminen: Voin käsitellä asiakkaan ahdistusta tarkoituksena saada se vähenemään, pois, voittaa se, ’parantaa’ se. Tämä on ’tekemällä tekemistä’, yleensä rankkaa ja uuvuttavaa. Tulee paljon pettymyksiä, mutta tässä voi myös oppia paljon.
Tekemättä tekeminen: Voin olla tekemättä mitään esimerkiksi ajatuksella että siinähän itsenäistyt. Tämä on tekemistä, koska minulla on siinä päämäärä, pyrkimys. Tämä jähmettää molenpia.
Ei-tekeminen mitään tekemättä: Voin olla tekemättä mitään, niin että sallin, hyväksyn sen mitä on. Tämä on ei-tekemistä päältä ja sisältä, sallimista, hyväksymistä, tilan antamista, niin kuin Tuuli yllä ja hyvät NLP koutsit tai psykoterapeutit.
Tekeminen ei-tekemisenä: Voin tehdä jotain, vaikka NLP menetelmää, niin että en pyri mihinkään, tämä näyttää päältäpäin tekemiseltä, mutta on olemukseltaan ei-tekemistä: sallin kaiken mitä tapahtuu, en tehdessänikään pyri mihinkään. Terapeutti hyväksyy kaiken, ahdistuksenkin. Vain näin pääsee keskustelemaan ahdistuksen kanssa, vain näin ahdistuksesta tulee opettaja, terapeutti.
*** ***
Sitten on vielä yksi sallimisen ja hyväksymisen laji, joka on ehkä kaikkein tärkein. Voiko sallia kaiken edellä kuvatun myös itselleen, voiko hyväksyä osaamisensa ja osaamattomuutensa, tietonsa ja tietämättömyytensä, varmuutensa ja epävarmuutensa. Jos voi, silloin ’mieli ja keho vapautuvat reagoimaan tilanteeseen’, niin kuin Roustang sanoo, silloin tulee ’eläväksi’, silloin on ihmisenä ja jopa asiantuntijana (terapeuttina) elossa.
Vai pitäydytäänkö asiantuntijuudessa, mennään sen taakse, vaaditaanko itseltä tietämistä, ymmärtämisetä, osaamista? Kaikki tällainen yleensä jähmettää, reagointimahdollisuudet kapenevat, elävyys kärsii, mukaan tulee jäykkyyttä, liian paljon asioita, joita ei sallita, hyväksytä, kaikki osalliset eivät pääse mukaan.
Tämä kaikki on tietenkin suhteellista. Kukaan ei ole kykenevä hyväksymään ja sallimaan kaikkea, kukaan ei tuomitse tai kiellä kaikkea, kukaan ei asiantuntijuudellaan vaimenna kaikkea osallisuutta. Olemme aina jollakin kohtaa skaalalla. Hyväksytään sekin, että emme ole koskaan täydellisiä, emme terapeutteina emmekä potilaina, lapsina tai vanhempina, työntekijöinä tai esimiehinä, ostajina tai myyjinä, virkamiehinä tai kansalaisina, bussikuskeina tai matkustajina, miehinä tai naisina, ja että niin pitää ollakin.