Michel Foucault kuvaa Collège de France (1981-82) luennoissaan, kuinka Antiikin aikana tapahtui käänne itseen, tavallaan eräänlainen nykyisen psykologian esimuoto. Mutta on tärkeä huomata, että Antiikin spirituaaliset harjoitteet eivät kohdistuneet ihmisen mielen syvyyksiin, kuten psykologinen muutos nykyisin usein ymmärretään, vaan siihen kuinka ihminen mielsi ja ymmärsi maailman. Vaikka kyse on käännöksestä itseen, ja käännytään katsomaan oman mielen toimintaa, se ei ole käännös sisään, siis että ratkaisut löytyisivät sisältä, joka olisi psykologinen muutos.
Itseen käännytään siksi, että voidaan muuttaa, ei tietämisen sisältöä, vaan tietämisen tapaa, jotta alettaisiin nähdä maailma, se todellinen, selkeämmin.
Stoalaisilla I ja II vuosisadalla ja heidän jälkeensä varhaisilla kristityillä III – V vuosisadalla oli samankaltainen harjoite. Mielleyhtymät virtaavat mielessä jatkuvasti, hallitsemattomasti ja koko ajan vaihtuen, ja niitä pitää epäillä ja testata (Marcus Aurelius) tai valvoa ja epäillä (varhaiset kristityt). Esimerkiksi Cassianus kirjoittaa: ”Mieli on koko ajan liikkeessä. Mieleen tulee jatkuvasti uusia mielikuvia eikä niiden voi sallia tulla sillä tavalla vapaasti. Siksi meidän on joka hetki oltava valppaina, että tässä mielteiden virrassa voimme päättää mitkä hyväksymme ja mitkä torjumme”.
Kun stoalaisilla tarkoitus oli riisua havainnon kohteista minälähtöiset mielikuvat, jotta maailman näkisi selkeämmin, kristittyjen tarkoituksena oli tutkia mielessä ilmenevän asian puhtautta: onko siihen sekaantunut ’lihan himoa’ vai ei, tuliko ajatus jumalasta vai saatanasta. Tämä on sisällöllinen itseen kääntyminen, kun stoalaisilla se oli tietoteoreettinen. Stoalaiset pyrkivät muuttamaan maailman havaitsemisen tapaa, kristityt pyrkivät muuttamaan ajattelun sisältöä.
Siksi Antiikin spirituaalisissa harjoitteissa ei ollut kyse katseen kääntämisestä sisään (tutustu itseesi, etsi aito itsesi sisältäsi tms.), vaan tietämisen tavasta. Spirituaalisessa tietämisen tavassa itsen syvällinen muutos tulee tietoteoreettisten, ei psykologisten harjoitteiden kautta.
Koska olen osa maailman kokonaisuutta, toimin sen periaatteiden mukaan. Siksi en voi ymmärtää itseäni, jos en ensin ymmärrä ja näe kokonaisuutta. Mutta en voi nähdä ja ymmärtää kokonaisuutta, jos en ensin muuta itseäni niin, että voin nähdä sen. Tässä muutoksessa ei ole kyse äitisuhteesta eikä traumoista, joita niitäkin on ihan hyvä hoitaa, kuten hammaskipua ja kaihia, vaan oman itsen syvällisestä muutoksesta omaa havaitsemista ja ajattelua muuttamalla.
Luostarikristittyjen tekemästä käännöksestä sisään tuli sitten nykyisten psykoterapioiden pohja. Kun varhaiset kristityt etsivät mielestä saatanalta tulleita ajatuksia tunnustaakseen ne uskonnolliselle ohjaajalle ja päästäkseen niistä vapaaksi, potilaat etsivät psykoanalyytikon avulla torjuttuja kiellettyjä seksuaalisia yllykkeitä tunnistaakseen ne ja päästäkseen niistä eroon. Edellä viitattiin mielleyhtymien jatkuvaan virtaan. Samaan tartuttiin kun psykoanalyytikon potilaalle sanottiin: ”Kertokaa sensuroimatta kaikki mitä mieleenne tulee.” Muodoltaan tämä ’harjoite’ jatkaa luostari-kristittyjen valitsemaa sisällöllistä linjaa.
Sama sisällöllinen ja mielen sisään kääntyvä linja jatkuu monissa oman kasvun suuntauksissakin, joissa tavoitellaan erilaisin harjoittein positiivista ajattelua ja pyritään eroon negatiivisesta. Tämän verran on 1500 vuodessa päästy eteenpäin, sisältö on vaihtunut, mutta mikään muu ei ole muuttunut: saatana on vaihtunut insestiyllykkeeksi ja se negatiiviseksi ajatteluksi.
Kuinka paljon meidän tämänhetkiset psyko-logiamme (monikossa), psyko-terapiamme ja oman kasvun liikkeemme ohjaavat etsimään itsetuntemusta itsestä ulos katsomalla? Tämä itsetuntemuksen perusta on suurelta osin ollut varhaisen kristinuskon jälkeiseltä valtavirta-ajattelulta hukassa ja työskentely on kohdistunut enemmän tai vähemmän turhaan oman mielen sisältöjen tutkimiseen. Miten niin turhaan, eikö se ole vähän liian voimakkasti sanottu? Tästä oman mielen psyko-analysoinnista on tullut niin keskeinen arkinen toiminta, että ihmiset kertovat melkeinpä ’valaistuneina’ kokemuksista, jolloin sisäinen puhe, sisäinen selittävä analysointi, hälinä omassa päässä – millä sanoilla kukin sen on nimennyt – on lakannut. Monet kokeneet terapeutit sanovatkin että omien ajatusten, tunteiden ja reaktioiden analysointi on turhaa ja itse asiassa joskus jopa ainoa ongelma, miksi ihmiset terapiaan tulevat. Kirjoitin tämän ajatuksen erääseen artikkeliin tähän muotoon:
”Terapiassa kyse on siitä, että sisäinen puhe (omien ongelmien nimeäminen, analysoiminen ja syiden etsiminen) loppuu asiakkaan ongelman kohdalla. Spirituaalisessa muutoksessa kyse on siitä, että (ennakoiva, maailmaa selittävä) sisäinen puhe loppuu kokonaan. Ensimmäisessä vapautuu omasta ongelmasta luovaan prosessiin, toisessa vapautuu maailmassa läsnäoloon.”
Näitä teemoja, ja erityisesti noita Antiikin spirituaalis-tietoteoreettisia harjoitteita, siis itseen, mutta ei sisään kääntymistä, käsitellään uudessa tänä keväänä ilmestyvässä kirjassani nimeltään ’Minänäkökulmasta maailmassaläsnäoloon’.