Jatkan uhkarohkeasti näiden mahdottomien teemojen käsittelyä ja otan nyt aiheeksi onnellisuuden ja samalla muutkin isot myönteiset teemat: (mielen)rauha, vapaus, yhteys, rakkaus, ilo jne. Tiedän, ettei näistä kenenkään kannattaisi sanoa saati kirjoittaa mitään. Joillekin ne ovat self help -höttöä, joilla vain huijataan onnettomia herkkäuskoisia, toisille aivosumua ilman mitään objektiivista pohjaa, kolmansille jokaisen oma henkilökohtainen asia tyyliin ”kaikki käy, jokainen tulee onnelliseksi (jos tulee) omalla tavallaan”. Nämä ovat kaikki minänäkökulmasta tulevia arvioita. Sitten on maailmassaläsnäolon näkökulma.
Minänäkökulmassa onnellisuudessa on kyse peloista vapautumisesta (turva) ja toiveiden toteutumisesta (raha, asema, parisuhde/perhe, menestys). Ollaan menossa kohti onnea, joka näyttää koko ajan lipsuvan käsistä kuin se sateenkaaren pään aarre. Sitten on toisenlainen onnellisuus, ’maailmassa läsnäolon onni’, joka on puolestaan pysyvää – totta kai voi tulla hyviä tai huonoja yllätyksiä jotka suistavat hetkeksi pois ’tasapainosta’ – mutta täällä onnellisuuteen palataan, kun kipu kädessä on helpottunut tai ilahtuminen ylennyksestä on ohi. Tämä pysyvä onni on eri asia kuin meidän valaistumattomien kuvittelema ja toivoma onnellisuus.
Miten niin eri asia? Isoissakin myönteisissä asioissa, esimerkiksi onnellisuudessa, vapaudessa ja (mielen)rauhassa, voi olla mukana paljon minänäkökulman rajauksia. Siksi, kaikesta myönteisyydestään huolimatta, ne ovat vielä minänäkökulmaa, ehkä jopa ikäviä asioita tiukemminkin juuri siksi että ovat myönteisiä.
Se toinen onnellisuus tulee näkyvksi ja koettavaksi vasta kun se riisutaan (Marcus Aurelius) minänäkökulman toiveista/haluista ja peloista. Vapaana minänäkökulman uskomuksista, tulkinnoista ja tunteista se ei ole enää pelkästään ’minäpositiivista’, vaan minänäkökulman ylittävästi, ’yliminäisesti’ positiivista. Tämä tila on itse asiassa myönteisen ja kielteisen tuolla puolen, tila jota sanoilla – vapaus, rauha, onnellisuus, yhteys, ilo – voi kuvata vain hyvin yleisluontoisesti, koska se on samaan aikaan kaikkia näitä. – Ylipäätään tutut sanat ’myönteinen’ ja ’kielteinen’ ovat vahva vihje siitä, että ollaan vielä minänäkökulmassa.
Jos kielteiset asiat pyrkivät minänäkökulmassa kasvamaan, myönteisille käy usein päinvastoin: minänäkökulman uskomukset, tulkinnat ja tunteet pikemminkin kaventavat niitä, kuten esimerkiksi sananlaskutkin pitkästä ilosta ja kuuseen kurkottamisesta varoittavat. Siksi nekin on tärkeä vapauttaa omiksi itseikseen. Vasta sitten ihminen vapautuu kokemaan niitä ilman minänäkökulman ehtoja tai pakkoja. No mitenkä se tapahtuu, kysyy lukija?
Vihje nro 1. Eräs tuttava sai aivoinfarktin ja kertoi myöhemmin noin 1,5 vuoden jaksosta, jolloin hän infarktin aiheuttamista rajoitteista huolimatta oli selvästi normaalitasoaan onnellisempi. Kun tätä myöhemmin ihmeteltiin, selvisi, että infarkti oli vähentänyt sisäistä puhetta.
Vihje nro 2. Castanedaa lukeneet muistavat kuinka Juan Matus opetti Carlosta lopettamaan sisäisen puheen. Vasta kun Carlos oppi tämän (voimakävelyä kokeillessaan), hän pääsi eteenpäin shamaanin polullaan.
Vihje nro 3. Sisäinen puhe nimeää (substantiivit), kuvaa (adjektiivit), arvioi (positiivinen-negtiivinen, oikein-väärin) ja selittää syntyjä analysoimalla syy-seurauksia. Hyvän pykoterapeutin pitkäaikainen mallitus tiivistyi minut täysin yllättäen näin:
”Terapiassa kyse on siitä, että sisäinen puhe (omien ongelmien analysoiminen ja syiden etsiminen) loppuu asiakkaan ongelman kohdalla. Spirituaalisessa muutoksessa kyse on siitä, että (ennakoiva, maailmaa selittävä) sisäinen puhe loppuu kokonaan. Ensimmäisessä vapautuu omasta ongelmasta luovaan prosessiin, toisessa vapautuu maailmassa läsnäoloon.”
Palataan onnellisuuteen, vapauteen ja (mielen)rauhaan. Ei riitä että meditoija / mietiskelijä / syväläsnäolija tai muu vastaava muuttaa suhdettaan elämänsä kielteisiin asioihin. Sama on tehtävä myös kaikille myönteisille asioille. Se on sitä tärkeämpää, mitä suuremmasta myönteisestä asiasta on kyse.
Näinhän Antiikin filosofit sanoivat: on spiritualisoitava, riisuttava minänäkökulman tulkinnoista sekä pelot että halut, sekä pettymykset että onnistumiset, sekä moitteet että kehut, kaikki.
Tämä ei ole enää psykologinen muutos, psykologia on minänäkökulman tiede ja psykoterapialla muutetaan minänäkökulman pelkoja ja haluja. Tässä muutos on oman kokemisen spiritualisoituminen, siirtymä olemiseen, tai oman ajattelun tietoteoreettinen muutos, jos halutaan hienoa sanaa käyttää.
Ensimmäinen askel, kuten Juan Matus opetti Carlos Castanedaa, on sisäisen puheen lopettaminen. Kuinka sisäinen puhe lopetetaan? Samalla tavalla kuin ulkoinenkin, lopettamalla se. ’Olemisen’ lyhin määritelmä onkin tämä: oleminen alkaa, kun sisäinen puhe loppuu.