Ovatko psyykkinen, spirituaalinen, sosiaalinen ja ontologinen muutos samanlaisia, vai onko niiden
välillä olennaisia eroja?
Kirjan ’Minänäkökulmasta maailmassa läsnäoloon’ luvussa 6 on hyvinkin konkreettinen analyysi
kuinka psykologiselta tasolta siirrytään spirituaaliselle tasolle. Tunteminen on tunteiden alati
vaihtuvaa virtaa, olemisen ja elämisen sujuvuuden ilmaus. Tunne on puolestaan tuon virran jokin
toistumaan jäänyt osa, jumittuma paremman sanan puutteessa. Samalla tavalla psykologisen
kokemisen taso on ihmisen vakiona pysyvä käsitys asioista, jossa toistuvat samat sanat, tunteet ja
teot.
Tämä näkyy selvästi esimerkiksi mielikuvissa. Aina kun jonkun asian X (esine, olio, prosessi)
mielikuvalla on jokin määräpaikka, ollaan kokemisen psykologisella tasolla. Mielikuvan X
’yksipaikkaisuus’ tarkoittaa, että ihmisellä on siihen yksi, samana pysyvä näkökulma ja siksi X:n
merkitys pysyy hänellä samana. Tämä on merkityksen psykologinen taso.
Mielikuva ei yleensä itsenäisesti vaella niin, että eilen X tuntui siltä, tänään tältä ja huomenna
joltakin muulta, mutta sitä voi usein siirtää. Kun sen siirtää toiseen paikkaan (lähemmäs/kauemmas,
ylemmäs/alemmas jne) sen merkityskin muuttuu. Tämä tarkoittaa, että sillä on nyt – toisessa
paikassa – toinen merkitys, mutta tämä toinen on samalla tavalla pysyvä kuin aikaisempikin. Ollaan
edelleen psykologisella tasolla ja tehty muutos oli psykologinen. Näitä merkityksiähän
psykoterapioissa ja muualla pyritään tavalla tai toisella muuttamaan.
Asian X merkitysta muuttamalla, mielikuvan paikkaa vaihtamalla tai muuten, ei päästä irti
psykologiasta, siis siitä että asian X mielikuvalla on aina kerrallaan yksi paikka.
Spirituaaliselle tasolle siirtyminen edellyttää, että mielikuvan paikka muuttuu paikattomaksi, ei-
paikaksi, ja sen liike jää paikoilleen niin, että kaikki psykologinen (minälähtöinen) merkitys katoaa.
Tällöin katoaa kaikki psykologisen tason tarve muuttaa X:ää. Kun on esimerkiksi muutettu
’täydellisyys’ tällä tavalla, se katoaa – kielteisenä tai myönteisenä asiana – kokonaan.
Tämä muutos ei siis ole enää psykologinen, se tapahtuu toisella tavalla. Joskushan henkiset oppaat
kehottavat meitä esimerkiksi ottamaaan kaiken elämässä vastaan tulevan ’lahjana’. Jos me
ottaisimme tällaisen kehotuksen vastaan psykologisesti, siis että muuttaisimme jokaisen
kokemuksen lahjaksi, huomaisimme nopeasti kuinka mahdoton tehtävä se olisi.
Muutos psykologiselta tasolta spirituaaliselle ei siis tapahdu sisällöllisesti, asioiden merkityksiä
muuttamalla, mikä on kaikki psykkistä muutosta, vaan havaitsemisen tapaa muuttamalla, hienosti
sanottuna ’tietoteoreettisesti’. Kun havaitsemisen, ja sitten kokemisen ja ajattelun tapa muuttuu
toisenlaiseksi, kaikki sisällöt muuttuvat samalla, niin mielen sisäiset kuin ulkoisetkin asiat, kuten
kyynikko Demokritos sanoi. Juuri tämä muutos on kuvattu tarkasti tuossa mainitussa 6. luvussa
(kts. ss. 95 – 100).
Eli päästäkseen spirituaaliseen muutokseen, on muutettava havaitsemisen tapaa, joka johtaa
kokemisen ja ajattelun tavan muuttumiseen. Siksi voi sanoa, että tämä muutos ei ole psykologinen,
vaan oman käytännöllisen tietoteorian muutos, joka toteutuu spirituaalisia harjoitteita tekemällä.
Pierre Hadot sanoo sen näin: ”Oikea filosofia oli Antiikin aikana spirituaalinen harjoite. Filosofiset
teoriat omaksutaan ja testataan spirituaalisin harjoittein, ne ovat oman henkisen muutoksen
apuvälineitä.” Antiikin filosofiaa on luettava tästä näkökökulmasta: pääosassa on spirituaalinen
harjoite. Kyse ei ole (filosofisesta) tiedosta, vaan omaa tietämisen tapaa muuttavista spirituaalisista
harjoitteista.
Uudessa kirjassa Discorso Lungo on hyvä jakso jossa vertaillaan psykologista ja spirituaalista
muutosta ontologian näkökulmasta (kts. ss. 87 – 96). Psykologia kuuluu moderniin ontologiaan, sitä
ei ollut ennen sitä eikä ehkä ole sen jälkeenkään. Siksi spirituaalinen muutos (psykologian ylitys) on
meille aina myös ontologian muutos.
Millainen olisi sitten sosiaalinen muutos? Siitä saa ehkä kiinni, jos lähtee liikkeelle Michel
Maffesolin tiivistyksestä: yhteisöllisyys on jonkun ihmisiä elävöittävän idean ympärille
kokoontumista. Jokin idea innostaa ja energisoi ihmiset.
Joskus puhuessaan voi aistia kuinka jokin sanottu idea ikään kuin pysäyttää ihmiset. Se, mitä
sanottiin, osui heissä johonkin tärkeään. Ihmiset herkistyvät, pysähtyvät, jäävät kuuntelemaan,
voivat kysyä tai jopa väittää vastaan, mutta eivät enää puolustaakseen omaa näkökulmaansa (se
psykologinen taso), vaan tarkentaakseen kuulemaansa, siis kuullakseen lisää. He ovat kääntyneet
ulos psykologiastaan.
Jotain on toisin tuollaisen kommentin tai puheen kuulemisen jälkeen. Se on enemmän kuin oivallus,
siinä jokin itsessä olemassa oleva tärkeä saa sanoitusta. Siinä mielessä se koettiin totena eikä sitä
voi enää jättää, vaikkei sille juuri nyt voisikaan tehdä mitään.
Kun sitten puhuu asiaa, joka ei herätä tuollaista resonointia, tarvitsee vuorovaikutustaitoja, jotta
saisi viestinsä perille. Ja kun puhujan puhe resonoi kuulijoissa, asiat kääntyvät ympäri: mitään
erityisiä vuorovaikutustaitoja ei enää tarvita, nyt pelkkä sisältö riittää. Resonointi kertoo, että
psykologinen taso (yksilöllisyys ja ihmisten erilaisuus) on ylitetty ja on löytynyt jotain tärkeätä
yhteistä, sellaista joka ylittää psykologisen tason: psykologisella erilaisuudella puhujan ja
kuulijoiden välillä ei ole enää merkitystä, tai se on ainakin jäänyt toissijaiseksi.
Tällä tavalla resonoiva puhe ei ole (psykologista) tunnepuhetta eikä vetoa kenenkään
(henkilökohtaisiin) merkityksiin. Sen psyykkistä vaikutusta syvempi vaikutus tulee
henkilökohtaisuuden (minäsubjektiuden) ulkopuolelta.
Sosiaalinen muutos olisi sitten sitä, että eri puolilla yhteisöä tapahtuvat resonoinnit yhdistyvät ja
voimistavat toisiaan. Syntyy eräänlainen meta-resonanssi, resonanssien resonanssi, kuten
esimerkiksi Margaret Wheatley on kuvannut. Näin syntynyttä muutosta ei voi enää estää (eikä
ohjata), se imaisee mukaansa. Vielä sitä tarkemmin tuntematta nimesimme sen Totte Vadénin
kanssa ’nosteeksi’ Palata sinne missä ON -kirjassa (kts. ss 126 – 130).
Minulle tulee mieleen viime vuosilta kaksi tilannetta, joissa olen kohdannut resonointia. Molemmat
tilanteet ovat olleet täysiä yllätyksiä. Toinen on erilaiset avautumiset, joista kirjoitin Moderni
kokemus -kirjaan (kts. ss. 32 – 35) ja toinen ne muutamat kerrat, kun olen tänä keväänä käynyt
puhumassa uudesta Vadénin ja minun Discorso Lungo -kirjasta. Avautuminen yhdistää meitä
’ihmisen ikävä toisen luo’ -aikaa eläviä. Uuden kirjan osalta kyse on ollut vähän uudenlaisesta
resonanssista, sellaisesta jonka nimeäisin ’ontologiseksi resonanssiksi’. Kirjan osalta en odottanut
vähimmässäkään määrin, että puhe ontologiasta aiheuttaisi mitään resonanssia, mutta niin vain kävi.
Mistä on kyse, onko meillä edessä ontologian vaihto (ei -viikot, vaan)vuodet?